Laukkalähestymisellä: #97 Alavuden leiri 3/4

Tässä postauksessa tosiaan lauantain loppuosa, johon sisältyy mm. ensimmäiset maasoesteet. Edellisessä postauksessa aamupäivän estetunnista ja tippumisesta.

Kun käytiin katselemassa maastoesteitä jännitys nousi pintaan, en varsinaisesti pelännyt, mutta jännitti aika paljon. Mitä jos mokaan? Jos tipun taas? Vielä kun Jaska oli tunnilla ennen maastoon lähtöä, ehti miettiä aika paljon. Edellisen tunnin loputtua kävin nousemassa maneesissa selkään ja jalustimet olivatkin yllättäen oikean mittaiset valmiiksi edelliseltä. Selkään päästyäni jännitys häipyi oikeastaan kokonaan. Lähdettiin kävellen maastoesterataa kohti, joka sijaitsi noin 10 minuutin ratsastusmatkan päässä. Kun käännyttiin hiekkatielle peltojen keskelle, ravattiin aika pitkä pätkä.

Perillä, kun näin ensimmäisen esteen, alkoi vähän jännittämään uudelleen. Heti metsän alussa oli koivuista rakennettu este, joka oli aika pieni. Hypättiin se ensin ravissa. Kun lähdin ravaamaan kohti estettä, ei jännittänyt enää yhtään. Esteen jälkeen Jaska nosti laukan korvat hörössä ja pystyin jopa olemaan irti satulasta, juuri niin kuin pitikin. Se jopa tuntui luontevalta. Hypättiin sama koivutukki laukassa uudestaan niin, että sen jälkeen laukattiin pätkä, u-käännös ja sama este toiseen suuntaan. Se sujui oikein hyvin.

Sen jälkeen siirryttiin lähellä olevalle, vähän isommalle tikapuuesteelle. Siinä oli vihertävä lankku, jossa pystysuorat oranssit pikkkupuut. Sen kaikki hyppäsivät kerran. Lauantaina laukassa oli vähän vielä ongelmia, lähinnä laukannostoissa, varsinkin pois päin kavereista. Tikapuuesteen jälkeen mentiin pienen tukin luo, joka oli kuitenkin todella kapea ja keskelle polkua, ei mitään johteita. Se hypättiin ensin toiseen suuntaan ja sitten toiseen. Siitä jatkettiin vielä mäntypystylle, joka oli vähän kaarteen takana varjossa. Sille tuli vähän pohjaan, mutta muuten tosi hyvin.

Pikkutukilta vähän eteenpäin samaa tietä vaihdettiin koivusta tehdylle vähän leveämmälle tukille. Sekin hypättiin molempiin suuntiin. Siitä jatkettiin vielä mäntypystylle, joka oli vähän kaarteen takana varjossa. Sille tuli vähän pohjaan, mutta muuten tosi hyvin. Pikkuhiljaa aloin päästä vähän jyvälle hommasta ja alkoi sujumaan koko ajan paremmin. Jaska suoritti tosi hyvin koko ajan ja yhtään huonoa hyppyä tai kieltoa ei tullut.

Sitten mentiin esteelle, jota ei päivällä oltu nähty ollenkaan. Matala seinä, jossa oli todella isot johteet, Sille piti ratsastaa hyvin, etteivät hevoset katso estettä. Ja eihän Jaska katsonutkaan vaan otti hyvät hypyt molempiin suuntiin. Itsellä vaan toisessa hypyssä ainakin kun videon pysäyttää niin todelle mielenkiintoinen asento.

Viimeisen, mutta ei vähäisimpänä mentiin eniten odottamani este, nimittäin portaat. Portaita oli kaksi ja niiden väliin meni yksi laukka-askel. Ylempänä oleva porras oli vähän isompi, kun alempi. Niiden väli näytti maasta todella isolta ja jälkimmäinen porraskin aika valtavalta, mutta selästä väli oli juuri sopiva ja porraskin pienemmän näköinen. Käveltiin ensin vain alempi porras alas, mutta sen jälkeen alettiin hyppäämään. Tultiin kerran niin, että ensin aluksi hyppämämme koivueste ja sen jälkeen suora pitkä linja portaille. Paikka oli hyvä ja hyppy tuntui oudolta, kun laskeutuminen jäi kokonaan pois. Jälkimmäisellä portaalla jalat heilahtivat ihan kunnolla taakse, kun en osannut varautua.

Takaisin päin lähdettiin samalla lailla kun tultiin, ravia peltojen kohdalla ja kun tultiin isommalle tielle, niin käyntiin.

Tunti tuntui tosi lyhyeltä ajalta maastossa ja ehdittiin hypätä melko vähän esteitä verrattuna rataesteisiin. Opitut asiat jäivät yöksi hautumaan ja seuraavana päivänä hypättiin kaksi tuntia. Siitä kuitenkin lisää vasta seuraavassa postauksessa.

Maaston jälkeen hoidettiin hevoset pois ja syötiin. Sen jälkeen mentiin nostelemaan maneesiin puomeja Hilleville (tallin omistaja) ja isolle mustalle suokkiori Einolle. Sen jälkeen kerättiin esteet maneesin keskelle yhteen paikkaan, jotta mahduttaisiin vikeltämään. Tallissa laitettiin mustaa latvialaista ruunaa Veetiä kuntoon Hillevin avustuksella, joka kertoi meille vikellysvarusteista. Ennen tuota mulla ainakaan ei ollut mitään käsitystä vyön lisäksi, että mitä sinne selkään laitetaan.

Maneesissa harjoiteltiin ensin paikallaan selkään menemistä. Odotin, että porukan pisimpänä selkään nouseminen punttauksella olisi ollut hankala juttu, mutta hyvinhän sinne pomppasi. Ensimmäisellä kerralla tehtiin perusistunta tai -asento, en enää muista, eli kädet sivuilla silmien korkeudella. Sitten noustiin polvilleen ja vasen käsi ja oikea jalka vaakatasoon. En muista enää tämän liikkeen nimeä. Lopuksi mylly, eli periaatteessa maailman ympäri matka, jos olette joskus tunnin lopussa tehneet, kuten minä pienempänä. Pois tultiin oikealta puolelta hypyllä.

Toisella kerralla selässä noustiin polvilleen ja kädet sivuille, joka oli sekin jo vaikeampi kun miltä näytää vaikka ei mikään erityisen vaativa. Sitten noustiin seisomaan. Mulla meni varmaan kierros tasapainon löytämisessä, ennen kun päästin kädet irti kahvoista. Lähes seisomassa pysyinkin sitten sekunnin tai kaksi.

Sen jälkeen tehtiin heittoja. Ensimmäinen niistä oli ihan vaan, että jalat heitetään takana suorana yhteen. Samalla ylävartalon piti nojautua eteen. Ensimmäisellä kerralla unohdin suoristaa jalat, mutta toisella kerralla meni oikein hyvin. Tästä ei ole videota, mutta yksi todella hyvä kuva, jossa olen juuri vaakasuorassa hevosen yläpuolelle. Toinen heitto oli saksi, eli jalat vaihdettiin takana toisinpäin ja sitten istuttiinkin väärinpäin. Ajattelin sen olevan todella vaikeaa, mutta sehän meni ensimmäisellä kerralla. Sitten oli vähän vaikeampi, eli kun istuttiin takaperin hevosen selässä jalta piti heittää edessä ristiin. Meinasin tippua selästä kun ensimmäisen kerran kokeilin, mutta toisella onnistuin! Sitten sakset uudestaan ja pyllynpäältä liuttiin alas.

Vikeltäminen oli tosi kivaa ja mukava uusi kokemus. Olen tosi huono tavallisessa voimistelussa, enkä oikeastaan tykkää siitä ja siksi suhtauduinkin aluksi vikellykseenkin tietyllä varauksella. Sain kuitenkin kaiken tehtyä ja vikellyksestä jäi tosi positiivinen ja sellainen kuva, että voisin uudestaankin koittaa.